Luokittelematon
“Levoton mieli löysi rauhan”
Yrjö Siira,
Synnyin olympiavuonna 1952 Kärkölän Korkeen kylässä. Vanhempani olivat maanviljelijöitä, ja meillä oli myös karjaa. Meitä oli kaksi lasta, minä ja vanhempi siskoni. Äitini luki Raamattua ja hengellistä kirjallisuutta. Kirkossakin hän kävi silloin kun sai kyydin. Isäni oli työn touhussa. Lapsuuteni oli turvallista ja työntäyteistä.
Rippikoulussa sain jonkinlaisen pohjan hengelliseen elämään. Isä meidän -rukous tuli rukoiltua joka ilta. Parikymppisenä avioiduin ja muutimme Lahteen. Meille syntyi yksi poika. Elämämme ylle alkoi kuitenkin kerääntyä tummia pilviä, ja muutaman vuoden päästä olin viikonloppuisä. Pikku hiljaa viikonloput alkoivat kulua paikallisissa kuppiloissa toisten samanmielisten seurassa.
Tämä elämäntapa tuli kuitenkin aikanaan tiensä päähän: menetin kiinnostuksen juomiseen, krapula meni jatkuvaksi korjailuksi, elimistö reistaili ja henkinenkin krapula vaivasi. Viisikymppisenä aloin kokea kuolemanpelkoa. Asia oli mielessä, jos ei aivan päivittäin niin ainakin viikoittain. Sekin askarrutti, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.
Mieltäni painoivat myös nuorempana isän kanssa haastetut riidat. Isän kuolinvuoteella pyytelin häneltä anteeksi, vaikka isä ei ollut siinä vaiheessa enää tajuissaan. Hän kuolikin seuraavana yönä.
Seuraavina vuosina juomiseni harveni. Samassa talossa asui nainen, jonka kanssa ystävystyin, ja sekin vähensi tarvetta juomiseen. Muutama vuosi sitten postiluukustani kolahti eräänä alkukesän päivänä hengellinen kirja Tie Jeesuksen luo. Siirsin kirjan hyllyyn.
Syksyllä tuo kirja sattui käteeni ja aloin lukea sitä. Kirjan kautta minussa virisi toivo paremmasta elämästä. Kirjan välissä oli kortti, jolla tilasin kirjeellisen raamattukurssin. Kurssi avasi minulle Raamattua, ja innostuin lukemaan sitä myös itse. Kolmen kuukauden kuluttua rukoilin taas anteeksi sitä, että olin riidellyt isän kanssa. Nyt tunsin, että se synti annettiin anteeksi — kuten kaikki muutkin synnit, jotka tulivat silloin mieleeni. Oloni oli kevyt ja huoleton. Myös kuolemanpelko hävisi kokonaan. Tästä rukouksesta elämäni muuttui. Nyt minulla on sisäinen rauha.
Kävin ostamassa läheisestä kirkosta hengellistä luettavaa. Mielessäni oli myös eräs toinen seurakunta, jossa aloin käydä ja pian liityin siihen. Seurakunnasta sain ystäviä ja toimintaa.
Odotan sitä hetkeä, kun kohtaan Jeesuksen, minun Vapahtajani!
Lajittelematon
Maarit Manninen,
Olen kasvanut tavallisessa kodissa äidin, isän ja veljeni kanssa. Meillä ei ollut kristillistä taustaa, kävimme kirkossa vain häissä ja hautajaisissa. Vanhemmat ottivat alkoholia viikonloppuisin ja meno oli tyypillistä 1970-luvun tehdastyöläisperheen elämää. Olen syntynyt v. 1971. Jo nuorena aloin kokeilla tupakkaa ja alkoholia, jota sai helposti ”lainattua” vanhempien pullosta. Teininä elämäni oli vauhtia ja sekoilua. Näin jälkeenpäin se hävettää suuresti. Onneksi Jumalalla on omat suunnitelmansa. Toilailuista huolimatta hän esti sattumasta mitään ikävää. 1980-luvun lopulla sain tavata tulevan puolisoni ja ihanan anoppini, joka minut johdatti uskon polulle.
Luulin olevani ”taivaskelpoinen”. Erään kerran uskovainen anoppini sanoi minulle: ”Haluan päästä taivaaseen ja siksi tein ratkaisun Jeesuksen puoleen.” Tämä puhutteli minua niin, että aloin miettiä elämääni uudelleen.
Äitini opetti minulle iltarukouksen ja luin sitä teininäkin kunnosta riippumatta. Uskoin Jeesukseen ja Jumalaan, mutta en tiennyt, että minun pitäisi tehdä jokin ”ratkaisu”. Luulin, että pääsen uskollani taivaaseen! Onneksi anoppini sanoi ne sanat. Hän ei saarnannut minulle, vaan puhui omista kokemuksistaan ja yleistä uskonasioista. Mutta se lause oli ratkaiseva. Olin silloin 24-vuotias ja kyllästynyt jo aiemmin alkoholiin ja tupakankin olin jättänyt mieheni tavattuani. Olin 16-vuotias, kun aloitimme seurustelun. Suhde on kestänyt ja tänä vuonna tulee 27 vuotta yhdessä. Meillä on kaksi ihanaa lasta 15- ja 17-vuotiaat.
Lähdin anopin kanssa hengelliseen tilaisuuteen, mihin en ollut tottunut. Erityistä oli se, että puhuja otti esille kohdan, jonka olin lukenut Raamatusta ennen lähtöä. Minusta se oli jonkinlainen ”merkki”. Tulin uskoon seuraavassa kuussa. Olin ajatellut, että kun puhuja kysyy, haluaako joku, että hänen puolestaan rukoillaan, niin minä olen valmis. Rukouksen aikana ei mitään konkreettista ihmettä tapahtunut. Kaikki jatkui kuin aiemmin, mutta sisäisesti olin muuttunut. Kiroilu ja huonot tavat jäivät pois. Aloin rakastaa kaikkia enkä väheksynyt ketään. Halusin kertoa kaikille Jeesuksesta ja siitä hyvästä, mitä hän on tehnyt minun ja kaikkien puolesta. Luin paljon Raamattua ja kirjoja ihmisistä, jotka olivat tulleet uskoon ja kuuntelin kaunista hengellistä musiikkia.
Nyt on kulunut 15 vuotta tuosta päivästä. Aika on ollut hyvää ja olen kiitollinen, että olen saanut kasvaa uskossa. Olen oppinut paljon siitä, mikä on oikeasti tärkeää elämässä ja millaista on elää uskovana. Huolet ja murheet eivät lopu uskoontulon hetkellä, mutta niiden käsittely sujuu eri tavalla. Itse ei tarvitse sinnitellä, vaan voin rukoilla ongelmiin apua Jeesukselta. Hän on vastannut pyyntöihini! Seurakunnassa on ihan tavallisia ihmisiä. Luulin, että on jokin ”pääsyvaatimus”, että voi sanoa itseään uskovaksi. Ainoa ”vaatimus” on, että uskoo Jeesuksen syntien sovittajaksi ja omaksi Herraksi. Siitä on ilo kertoa toisillekin. Nyt olen vapaa niistä haluista, joita ennen uskoontuloa oli. Mieli ei ole tehnyt alkoholia, ei tupakkaa, ei vieraita suhteita, ainoastaan lisää tuntemusta Jumalan valtakunnan työtä kohtaan. Onneksi sain jo nuorena tutustua Jeesukseen. Olen aloittanut opinnot kristillisessä koulussa ja tulevaisuudessa haluan tehdä töitä seurakunnassa tai muuten hengellisessä ilmapiirissä. Pidän työstä ihmisten parissa. Tavoitteena on sosionomin ja kirkon nuorisotyönohjaajan työhön pääsy. Sitä ainakin opiskelen, mutta Luoja saa päättää mihin minut laittaa. Hän tietää parhaiten.
Lajittelematon
Maarit Kenttälä, Kouvola
Perheen ja kotiäidin arkea eläessäni tiesin tehneeni elämässäni väärin. Tunsin, miten teot, ajatukset, sanat ja laiminlyönnit olivat raskaina päälläni.
Vuonna 2004 neljännen poikamme syntymän jälkeen huoli lapsista ja heidän tulevaisuudestaan alkoi ahdistaa rinnassani. Pohdin myös elämän tarkoitusta. Syyllisyys tuntui musertavalta eikä siitä näyttänyt olevan ulospääsyä.
Heräsin hyvän ihmisen unesta ja tajusin, etten omalla yrittämisellä ja itseltä vaatimisella voi päästä rauhaan. Ei minulla ollut mitään tekoa tai lahjaa, jolla olisin hyvittänyt oman pahuuteni. Tiesin olevani syyllinen Jumalan edessä. Olin rikkonut häntä vastaan. Kyselin, Jumalalta, kuka hän on, missä hän on, kuuleeko hän ja auttaako hän. Sain ensimmäistä kertaa elämässäni halun lukea Raamattua ja ymmärtää sitä. Sanan kautta tulin syvään synnintuntoon, jota en tietenkään silloin sellaiseksi ymmärtänyt.
Tämä oli se lähtökohta, johon Jumala alkoi avata minulle armoa. Jeesuksen puheet, Paavalin kirjeet roomalaisille ja galatalaisille ja etenkin Lutherin Galatalaiskirjeen selitysteos kirkastivat, mikä elämässäni oli pielessä. En ollut matkalla taivaaseen, en kulkenut Jeesuksen kanssa. Olen syntinen, Jumala näkee salatuimpaan saakka ja vaatii täydellistä lain noudattamista siltä, joka sitä lähtee noudattamaan ja luulee sen avulla pelastuvansa. Jumalaa ei pääse pakoon tekohurskauteenkaan. Kuka pelastaa minut? Tähän etsin vastausta. Ja tähän Jumala vastasi sanansa kautta.
| |
”Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa.” (Room. 3:22) |
| |
”Mutta nyt meidän aikanamme hän osoittaa vanhurskautensa: hän on itse vanhurskas ja tekee vanhurskaaksi sen, joka uskoo Jeesukseen.” (Room. 3:26) |
Voiko se todella olla niin helppoa. Uskomalla Jeesukseen, siihen, että hän sovitti syntini ja kärsi rangaistuksen minun puolestani, minä pelastun. ”Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut, sinä ja sinun perhekuntasi.” Voiko tämä olla totta? Kyllä, tätä on armo.
Se ilo ja vapaus joka tästä seurasi on kantanut minua nämä kymmenen vuotta. Minun ei tarvitse suorittaa ja yrittää Jumalan edessä. Hän rakastaa minua juuri tällaisena kuin olen. Olen hänelle niin rakas, että hän antoi Poikansa syntyä tähän syntiseen maailmaan, antoi tänne palan itseään, uhrasi itsensä ihmisten puolesta. Hän antoi todistuksen rakkaudestaan kirjallisena, jotta jokainen ihminen voisi laillani sen lukea tai kuulla, ymmärtää ja ottaa vastaan.
Jumalan sana on voimakas, eläväksi tekevä sana. Joskus se kirpaisee luihin ja ytimiin saakka, mutta se on yksi sen tehtävistä. Sana ei tyhjänä palaja. Vaikka kaikki muu ympäriltä kaatuisi, Jumalan sana ei kaadu, se on ikuinen. Jumala on sitoutunut sanaansa. Jeesus on Sana, joka tuli lihaksi. Hän pelastaa.
Näinä kymmenenä vuotena, jotka olen uskontiellä vaeltanut, en ole kertaakaan pettynyt Jumalan sanaan. Olen pettynyt itseeni ja ihmisiin, mutta en Jumalan sanaan. Rakkaus Raamattuun on vienyt minut opiskelemaan teologiaa ja olen saanut kokea olevani Jumalan avaamalla tiellä.
Uskon varassa elän tänään elämääni iloineen ja suruineen tietäen ja luottaen siihen, että Jumala on läsnä elämässämme. Hän kuulee ja auttaa. Tapahtui mitä tahansa, olemme hänen käsissään. Hänen armonsa antaa ilon ja rohkeuden elää aktiivista, yhteiskunnallisesti osallistuvaa elämää, matkalla kohti taivaan kotia.
Lajittelematon
Kirsi Rytilä
Olin tunnollinen ja kiltti lapsi. Sain pienestä pitäen kiitosta siitä, että olin äidin apuna kotitöissä ja pienempien sisarusteni hoivaaja varsinkin vanhempieni eron jälkeen. Myös koulu meni hyvin, koska hoidin asiat niin huolellisesti ja kiltisti. Mutta kiltteys ei tee ihmistä muita paremmaksi. Päinvastoin se johti liialliseen vastuuntuntoon, joka oli taakka. Kouluaikoina ihmisten mielipiteet vaikuttivat minuun liian paljon. Koin ehkä tuosta syystä jännittämistä ja joskus ahdistusta. Yritin kovasti olla ”hyvä ihminen” ja miellyttää muita.
Kiltteyden kautta säästyin monelta pahalta asialta nuoruudessani, mutta en kuitenkaan nähnyt joka päivä rikkovani Jumalan tahtoa vastaan eri tavoilla. Pyhä Henki ei ollut vielä voimanani, vaan näin ainoastaan omat mahdollisuuteni tässä elämässä. Luin Raamattua joskus, kun oli vaikeata, mutta Jeesusta en vielä tuntenut oikein henkilökohtaisesti.
Kerran eräs ulkomaalaistaustainen ystäväni kysyi: ”Do you love Jesus?”. En voinut vastata suoraan hänen kysymykseensä, mutta kerroin hänelle ihmeellisen näyn, jonka olin saanut. Valvoin eräänä iltana. Ylioppilaskirjoitukset painoivat ja sydämeni oli raskas muistakin asioista. Äkkiä näin Jeesuksen, joka ojensi kätensä, että tarttuisin niihin. Sain pitää käsiäni Jeesuksen käsissä. Hänen katseensa oli täynnä rakkautta. Samassa kaikki huoleni ja murheeni pyyhittiin pois.
Useana kesänä olin vapaaehtoisena venäläisille lapsille ja nuorille järjestetyillä leireillä. Oli liikuttavaa nähdä, miten vastaanottavaisia nämä orvoiksi jääneet lapset olivat Jumalan rakkaudelle. Ennen erästä leiriä puolestani rukoiltiin. Silloin koin voimakkaan Pyhän Hengen kosketuksen ja Jeesuksen rakkauden tulvan. Sain ymmärtää Jumalan olevan rakastava Isä, joka tahtoo minun elävän yhteydessään ja johdattaa minua.
Tuon tapahtuman jälkeen Jumalan Sana, raamattu, alkoi avautua uudella tavalla. Vaikka olin arka ja nuori tyttö, sain alkaa rakentaa elämääni vahvalle perustalle; kestävälle Kristus-kalliolle. Jumala paransi itsetuntoani raamatun sanojen kautta. Elämääni laskeutui Jumalan rauha ja ilo. Sain oppia tuntemaan, että paras tie on Jeesus. Kaikki tällä tiellä vaeltavat Jeesuksen omat, raamatulliset kristityt yli seurakuntarajojen, ovat samaa Jumalan lapsilaumaa.
Myöhemmin pääsin opiskelemaan sosionomiksi Suomen Raamattuopistolle. Noina aikoina Jumala johdatti minulle hengellisen kotini, esikoislestadiolaisen herätysliikkeen, piiristä uskovan aviomiehen. Jumala on siunannut meitä rakkaalla lapsella, jolle saamme yhdessä kertoa Jeesuksesta. Tiedän sen tärkeyden omasta kokemuksestani, sillä olen itsekin saanut kuulla Jeesuksesta jo lapsena. Toivon, että voin levittää ilosanomaa laajemmallekin.
Jumala on antanut minulle elämäni lahjaksi. Jumalalle elämistä on, että uskon syntini anteeksi arjessa. Tänä päivänä saan myöntää virheeni ja tuoda syntini Jumalalle. Minun ei tarvitse itse yrittää olla jotain. Minulle on tärkeää, että Jumala antaa apunsa ja johdatuksensa kaikkiin tilanteisiin ja asioihini. Siksi tarvitsen Jumalan sanaa, rukousta ja seurakuntayhteyttä voidakseni vahvistua ja pysyä uskossa. Pyhä Henki voi sitä kautta myös luoda minussa uutta mieltä ja tahtoa elää Jumalan Sanan mukaisesti.
Päihteet
Katja Kaukonen, Lohja
Pitkälti kipeistä lapsuuden kokemuksistani johtuen olin varhaisnuoruudessa arka, ujo ja hiljainen. Ylä-asteella koettu koulukiusaaminen lannisti ja vääristi minäkuvaani. Kärsin myös monenlaisista peloista. Teini-iässä aloin kokeilla alkoholia. Myöhemmin mukaan tulivat vahvemmatkin aineet. Sain niistä lisää itseluottamusta, mutta lopulta käyttö vain lisäsi pelkoja.
Päihteiden käytöstä huolimatta pyrin hoitamaan työt ja koulun hyvin ja annoin itselleni luvan bailata rankemmin. Siitä seurasi hankaluuksia ja paineita, koska pelkäsin paljastuvani. Ajoittain olin paljon poissa töistä ja koulusta, mutta en kuitenkaan menettänyt koulu- ja työpaikkaani.
Vähitellen ajauduin yhä syvempiin vesiin. Keväällä 2009 minut pysäytti pitkän ihmissuhteen päättyminen ja hätä tuon läheisen ihmisen sairastumisesta. Se herätti minussa kysymyksiä elämästä yleensä. Huusin apua Jumalalta ja itkin tuskissani: Jos olet olemassa, auta! Siinä hetkessä näin elämäni ja tilanteeni silmästä silmään. Ihmissuhdesotkut, päihderiippuvuus, jatkuva viha ja katkeruus olivat kovettaneet sydämeni. Halusin päästä vapaaksi.
Silloin löysin rippikouluaikaisen Raamattuni ja aloin lukea sitä. Ymmärsin, että haluan elämältä enemmän ja jotain parempaa. Halusin perheen ja hyvän elämän. Pian sen jälkeen päädyimme aloittamaan suhteemme alusta.
Satunnainen päihteiden käyttö varjosti kuitenkin edelleen elämääni, kunnes aloin odottaa esikoistamme. Tiesin, että käyttö piti lopettaa kokonaan. Ymmärsin myös, että en voi elää elämääni ikään kuin kahdella tiellä. Halusin kääntyä täysin sydämin Jeesuksen puoleen, seurata häntä pysyvästi. Rukoilin paljon ja aloin käydä eri seurakunnissa, missä puolestani rukoiltiin. Tulin kyllä kohdatuksi ja hoidetuksi, mutta minun oli vaikea päästää ketään lähelle. Ajoittain lannistuin, mutta rukous auttoi aina. Jumala oli voimakkaampi kuin yksikään peloistani. Hän auttoi minua kohtaamaan pelkoni ja hiljalleen Jeesus on vapauttanut minut peloista.
Suhde elävään Jumalaan, kaiken Luojaan, kantaa ja pitää minut elossa tänäkin päivänä. Nyt olen kahden ihanan tyttären äiti. Olen heistä syvästi kiitollinen. He ovat parasta mitä elämässäni on tapahtunut. Joka päivä seuraan heidän kasvuaan ja ihmettelen Luojamme säteilyä heissä.
